Pieni on ihminen sylissäni.
Alan osata pikkuhiljaa lukea häntä, rakastan hurjasti.
Silti en tunne oloani erityisen hyväksi. En ole yksin, mutta olen yksinäinen.
Olen jumissa. Kotona, tällä paikkakunnalla, parisuhteessa.
Pienen isä on minulle rakas. Pienen tultua hän on alkanut
tekemään entistä enemmän töitä.
Lupauksia, tyhjiä sellaisia. Jatkuvaa odotusta.
Kaipaisin aikuista seuraa, haluaisin puhua, nauraa niinkuin ennen.
Ystäviä on, mutta heti pienen tultua ovat hiljenneet. Puhelin ei soi.
Ehkä vika on minussa, osaan minäkin puhelinta käyttää.